Alla oleva teksti on kirjoitettu vuonna 2006 orkesterin täyttäessä sata vuotta. Pidämme juuriamme julkisesti esillä ollessamme ylpeitä niistä ja pyrimme ylläpitämään salolaista puhallinmusiikkikulttuuria jatkossakin mottona "perinteet velvoittavat".

"Sata vuotta soitellen - kronikka"

1886 perustettiin Salon Torvisoittokunta, jolle torvet ostettiin Ruotsista arpajaisilla kootuilla varoilla ja jonka johtajana oli ruotsalainen Sundberg. Hänen erottuaan valitsi johtokunta 11.2.1888 johtajaksi Juho Viinamäen.

Varsinainen VPK:n soittokunta Saloon perustettiin 22.1.1906, jolloin VPK otti haltuunsa silloisen viime vuosisadalla perustetun em. Salon Soittokunnan, jonka toiminta oli hiipumassa. Soittokunnan lopettamispäätös tehtiin jo vuonna 1910.

"Otettiin keskusteltavaksi kunnan soittokunta, jonka hallintokunta yksimielisesti katsoi toimineen perin laimeasti ja leväperäisesti, eikä vastaavan tarkoitustaan sekä tulevan hyvin kalliiksi kunnalle. Em. syitten johdosta päätti hallintokunta lopettaa soittokunnan syyskuun 24. päivänä, kuin myös sanottiin irti soitonjohtaja Pesonen, joka oli kokouksessa läsnä."

Seurasivat soittokunnan toiminnan lamaannuttaneet levottomat välivuodet, jotka johtuivat pätevien soitonopettajien puutteesta ja ensimmäisestä maailmansodasta. Venäläiset joukot olivat myös majoittuneet VPK:n talolle ja näin ollen soittokunnalla ei ollut kokoontumis- ja harjoitustiloja.

7.2.1919 käsiteltiin hakemus, joka koski soiton- ja näytelmänjohtajan tointa kunnantalolla. Johtokunta oli erittäin myötätuntoinen asialle sekä kannatti periaatteessa täydellisesti aatetta, ottaen huomioon nykyisen kalliin ajan sekä tilanteen, ei palokunta voinut ottaa palvelukseensa vakinaista soiton ja näytelmän johtajaa.

Kesäkuun 11. päivänä samana vuonna päivätyssä kirjeessä Salon Nahkatehtaan johtaja Oskari Niemi lähestyy palokuntaa. " Täten ilmoitamme, että olemme päättäneet lahjoittaa Salon Vapaaehtoiselle Palokunnalle torvisoittokunnan uudelleen toimintaan saattamiseksi 6000 mk seuraavilla ehdoilla:

1) Soittokunta olisi saatava kuntoon mahdollisimman pian.

2) Soittokunta soittaa ilmaiseksi Salon Suojeluskunnan juhlissa, iltamissa, paraateissa sekä suuremmissa harjoituksissa, sen mukaan kuinka soittokunnan johtaja ja Suojeluskunnan päällikkö kulloinkin parhaaksi näkevät.

Kun olemme saaneet tietää hyväksyttekö ehdot, lähetämme summan hallintokunnan puheenjohtajalle ". Ilmeisesti ehdot hyväksyttiin, sillä tästä alkoi taas aktiivinen toiminta VPK:n soittokunnalle ja jakso, jolloin soittokunta toimi myös paikallisen suojeluskunnan soittokuntana. Seuraavana vuonnna herra E. Säilä ilmoitti, että " Salon Suojeluskunta on suostuvainen lainaamaan palokunnan soittokunnalle 7 kpl uusia torvia, jotka soittokunta on velvollinen heti luovuttamaan takaisin kun suojeluskunta sitä vaatii. Tämän jälkeen ilmoitti soitonjohtaja J. Kiltilä, että soittokunta lupautuu esittämään soittoa ilmaiseksi Suojeluskunnan ja Palokunnan maksuttomissa tilaisuuksissa, sekä maksua kannettavista tilaisuuksista puolet siitä hinnasta mitä se muilta tavallisesti perii. Esitettiin myös, että soittajistolle olisi hankittava erikoiset vormut, jota toteuttamaan yhdessä soittokunnan johtajan kanssa valittiin palokunnan puolesta herra Säilä ja suojeluskunnan herra E. Nordlin."

Soittokunnan pitkäaikaisimman johtajan J. Kiltilän (1919-1953) aikana soittokunta toimi erittäin aktiivisesti kierrellen läänimme eri tahoilla esiintymässä, sekä voittamassa monia ensipalkintoja Varsinais-Suomen laulu- ja soittojuhlilla. Hänen aikanaan palokunnassa toimi myös VPK:n mieskuoro. Vuonna 1924 hän oli kuitenkin sanoutunut irti soittokunnan johtajan tehtävästä, mistä palokunnan hallintokunta pitikin ilmeisen hätäkokouksen, jossa todettiin irtisanoutumisen johtuneen kunnan jäsenten lausunnoista. Asiat kuitenkin selvitettiin ja Kiltilä veti pois irtisanoutumisensa. Kiltilä vietti myös muutaman vuoden Amerikassa, josta hän palasi vuonna 1928 Amerikasta soittokunnan johtajaksi mukanaan kasa nuotteja, jotka eivät kuitenkaan oikein porukalle soveltuneet. Oppinsa Kiltilä sai perimätiedon mukaan juuri tuolta reissulta. Matkalle oli jäänyt myös yksi sormi, mutta se ei kornetin soittamista ja soittokunnan johtamista haitannut.

Sotien jälkeen 1948 Kiltilälle oli taas tullut mitta täyteen ja hän ilmoitti eroavansa. Kaino Rannikko soittokunnasta toi asian esille kokouksessa, joka oli sitä mieltä, että tuli tehdä kaikki voitava, jotta Kiltilä jatkaisi toimessaan. Hänet kutsuttiin neuvottelemaan. Kiltilällä ei ollut mitään sinänsä soittokuntaa vastaan, vaan hän piti tointaan raskaana ja tuskallisena, kun soittajista oli puutetta, eivätkä kaikki soittajat olleet aina halukkaita lähtemään soittotilaisuuksiin. Hän lupasi kuitenkin pitää huolen siitä, että soittokunta on paikalla kun Salon VPK sitä tarvitsee.

Saman vuoden kesäkuussa kelloseppä Sundholm lupautui perustamaan vapaaehtoisesti oppilassoittokunnan poikakomppanian yhteyteen, johon tuli mukaan 21 poikaa. Ainoana ongelmana oli huutava pula soittimista, koska niitä oli päässyt katoamaan ja varsinainen soittokunta piti hallussaan VPK:n soittokunnan torvia. I. Syväsen huoleksi jäi pyytää Pelastusarmeijalta torvia lainaksi. Rannikon huoleksi jäi selvittää kuuden torven olinpaikka, jotka olivat kateissa. Näiden lisäksi oli muutamia muitakin torvia hävinnyt tuntemattomalla tavalla.

Vuonna 1949 Soittokunta kyseli hallintokunnalta, miten se jakaisi kauppalan tälle vuodelle myöntämän 30.000 mk:n määrärahan, joka oli anottu ulkoilmasoittoa varten kauppalan soittolavalla. Hallinto päätti, että summa jaetaan tasan soittokunnan johtajan ja soittajien kesken.

Kiltilän poismenon jälkeen pyydettiin Vilho Saarista johtamaan soittokuntaa, laulukuoroa ja oppilassoittokuntaa. Hän johti soittokuntaa yli 20 vuotta (1953-1976). Vilho Saarinen omisti varaosaliikkeen Perttelinkadulla. Hän oli itseoppinut muusikko ja trumpetisti. Tuohon aikaan oli tavallista, että kokeneemmat soittajat siirsivät oppinsa, joka sekin oli usein itse hankittua, nuoremmille innokkaille soittajille yhteissoiton merkeissä. Sen kummempia musiikkioppilaitoksia ei ollut ja soittajien taso olikin melko kirjavaa, eikä kaikki mennyt aina aivan suunnitellusti. Saarisen Vilho aikoinaan ilmoitti pieleen menneen kappaleen aloituksen jälkeen yleisölle:” yritämme uudestaan”. Toinenkin aloitus meni penkin alle, samoin kolmas, jolloin Vilho totesi: ”nyt me emme enää yritä”, ja siirryttiin suosiolla seuraavaan kappaleeseen. Kyseessä taisi olla Ouverture Skypilot-niminen kappale, joka ei harjoituksissakaan mennyt katkeamatta läpi, mahtoiko johtua hankalasti äännettävästä kappaleen nimestä. Sama asia jouduttiin siis toteamaan kirvelevällä tavalla myös yleisön edessä.

Eräskin baritonisti aikoinaan ihmetteli harjoituksissa, miten tämä viimeinen ääni tässä kappaleessa ei oikein soinut. Kyseessä oli valssi, jota soitettiin kuuluisista ”vanhoista mustista kirjoista”. Saarisen Vilhokin tuli katsomaan, mikä siinä viimeisessä äänessä oikein on vialla. Pitkän ihmettelyn jälkeen tuli ilmi, että telineellä oli väärä kappale. Tahtimäärä ja sävellaji vain sattui olemaan täsmälleen sama kuin viereisellä sivulla olevassa kappaleessa.

Vilhon johtajaksi tulemisen aikoihin palokunnan hallitus alkoi kyllästyä hävinneisiin instrumentteihin, sillä taas oli havaittu joidenkin torvien ja klarinettien olevan kateissa. Liekö syynä ollut soittajien suuri vaihtuvuus ja pysyvien harjoitustilojen puute. Tällä kertaa päätettiin antaa asia poliisin tutkittavaksi.

Maaliskuussa 1953 soittokunnan väki osoitti taas kerran taiteilijoiden tottelemattomuutta ja päätti ettei se tule käyttämään 1952 koko maalle hyväksyttyä yhdenmukaista pukumallia. Soittokunta ilmoitti, että ellei se saa laittaa haluamaansa avokauluksista takkia, niin se tulee aina esiintymään siviilipuvussa. Tiukan keskustelun lopputuloksena oli, että hallitus päätti, että soittokunta saa teettää haluamansa pukumallin mutta jos se haluaa sen hienoimmasta kankaasta, maksaa palokunta siitä vain sen osan minkä sen oma molskipuku maksaa. Leskirouva Kiltilä lahjoitti palokunnalle marssikirjat soittokunnan käyttöön, sekä tarjoutui ostamaan soittokunnalle kaksi torvea mutta hallitus katsoi, ettei soittokunta ole torvien puutteessa.

1950-luku oli soittokunnan historiassa aktiivista aikaa. Soittokunta esiintyi aktiivisesti kaikenlaisissa paikallisissa juhlissa ja tansseissa. Tämä käy ilmi selvästi selatessa Salon Seudun Sanomien 50-luvun numeroita, joissa esiintyy silmiinpistävästi soittokunnan mainoksia mitä moninaisimmissa tilaisuuksissa. Soittokunta toimitti myös edelleen palokunnan edustussoittokunnan tehtäviä, kuten seuraavasta ilmoituksesta käy ilmi. Palokunta järjestikin aikoinaan Kärkän rannassa kesäjuhlia joen partaalla, jossa soittokunnalla oli myös oleellinen tehtävä juhlamusiikin tuottajana ja tanssittajana.

1960-luvulla muuttui soittokunnan toiminta oleellisesti koskien salolaista puhallinmusiikkia sinänsä sekä nimenomaan palokunnan soittokunnan esilläoloa. 1963 vastaperustettu Salon Musiikinystävät ry:n puhallinorkesteri ja Salon VPK:n soittokunta löivät ns. hynttyyt yhteen. Pyrkimykset tätä päätöstä tehtäessä olivat jalot, ison puhallinorkesterin saaminen Saloon. Tämä onnistuisi yhdistämällä kahden varsin pienen orkesterin resurssit. Uuden puhallinorkesterin johtajana tulisi toimimaan VPK:n soittokunnan johtaja Vilho Saarinen. Orkesteri sitoutui hoitamaan kahden orkesterin tehtäviä, jolloin se toimi kahden univormun soittokuntana. Jos keikalle haluttiin VPK:n soittokunta, päälle puettiin VPK:n esiintymisasu, pääasiassa orkesteri esiintyi kuitenkin Salon Puhallinorkesterina, jolloin koko VPK:n soittokunta, jäi tai jätettiin pikku hiljaa taustalle, eikä se oikeastaan tehnyt muuta kuin hoiti palokunnan siltä tilaamat ns. virkasoitot. Tuskinpa kukaan enää 1970-luvulla edes tiesi VPK:n soittokunnan olemassaolosta. Näinä aikoina Vilho Saarinen kuitenkin teki pyyteetöntä työtä salolaisen puhallinmusiikkiharrastuksen eteenpäinviemiseksi.

Vuodet vierivät ja vuonna 1976 Vilho Saarinen katsoi antaneensa oman panoksensa ja jättäytyi orkesterin johtajan tehtävästä. Tilalle saatiin turkulainen puhallinorkesteriammattilainen Lars Erkkilä, joka toimi myös Turun kaupunginorkesterin oboensoittajana sekä Salon musiikkiopistossa soitonopettajana. Tästä alkoi taas uusi vaihe puhallinmusiikkikoulutuksessa. Erkkilällä oli jo vuosien kokemus turkulaisten puhallinorkesterien johtajana ja hän toi mukanaan uusia tuulia puhallinorkesterin elämään. Erkkilän johdolla Salon VPK:n soittokunta järjesti 22.1.1977 soittokunnan 70-vuotisjuhlakonsertin ja maaliskuussa 1978 kevyemmän kahvikonsertin, joka veti VPK:n talon juhlasaliin lähes 200 henkeä.

1980-luvun perinteisiin kuuluivat jokavuotiset vappumatineat, jotka järjestettiin Salon VPK:n talolla. Matineaan siirryttiin sujuvasti suoraan kaduilta, joilla oltiin oltu tahdittamassa poliittisia vappukulkueita. Salon ja Uskelan VPK:n keväisiä helamarsseja tahditti perinteisesti VPK:n soittokunta. Salon kaupungin järjestämiin itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiin osallistuttiin vuosittain. Itsenäisyyspäivän juhlissa kerran ihmeteltiin, kun rumpali ei kovan harjoitteluvaiheen jälkeen ilmestynytkään paikalle itse tilaisuuteen. Soittolistalla oli Sibeliuksen ”Finlandia”, joka vaatii lyömäsoitinryhmältä ja koko soittokunnalta melkoisia suorituksia. Seuraavalla viikolla mies ilmestyi tyynesti harjoituksiin, ja kysyttäessä syytä keikalta poissaoloon, totesi hän ykskantaan, ettei hän nyt yhden kappaleen takia viitsinyt vaivautua.

 1980-luvun alkupuolella Salon puhallinorkesterissa alkoi jonkinlainen käymistila, jolloin soittajistossa ruvettiin miettimään tulevaisuuden suuntaviivoja. Ilmeistä oli, että osa soittajistosta olisi halunnut paneutua harrastukseensa syvällisemmin kuin muut, joille se oli enemmänkin harrastusilta kerran viikossa. Näin vuonna 1983, osa puhallinorkesterin jäsenistöstä rupesi miettimään miten hommassa pääsisi eteenpäin. Päätettiin elvyttää jälleen VPK:n soittokunta ja aloittaa esiintyminen tällä vanhalla perinteisellä ja Salon vanhimmalla orkesterin nimellä. Vanhat kuuluisat ”mustat kirjat” kaivettiin esiin VPK:n talon ullakolta ja lähdettiin keikalle. Esiintymisasuna oli joko VPK:n tummansininen virkapuku tai perinteinen palosotilaan asu sotia edeltävältä ajalta teräskypärineen ja punavalkoisine takkeineen. Näin nämä "kapinalliset", todelliset aktiivit lähtivät puhallinorkesterista ja pääsivät harjoittelemaan palokunnan talon kahvilaan. Käytännössä tämä irtiotto aiheutti Salon Puhallinorkesterin hajoamisen. Orkesteri hajosi kahteen ”kilpailevaan” porukkaan. Lars Erkkilä jätti puhallinorkesterin vuoden 1985 alusta kapellimestarin tehtävät ja orkesteri jäi ilman musiikillista johtajaa.

Kunpa kaikki olisikin käynyt näin helposti. Alkujaan, kun tämä sopimus orkesterien yhdistämisestä tehtiin, molemmat orkesterit lupautuivat luovuttamaan kalustonsa ja nuotistonsa yhteiseen käyttöön. Kuitenkin vuosien saatossa tehdyt instrumentti-, nuotisto-, ja varainhankinnat tehtiin kaikki puhallinorkesterille. Nyt oli syntynyt sellainen tilanne, jossa VPK:n soittokunnalla ei ollut mitään. Soittokunta aloitti täysin puhtaalta pöydältä uuden nousunsa. Jopa se nuotisto ja kalusto, joka kuusikymmentäluvun alussa oli ollut VPK:n soittokunnan omaisuutta, jäi puhallinorkesteriin haltuun. Soittajistoa oli kylliksi uuden orkesterin perustamiseen ja innostusta sekä rohkeutta oli vaikka muille jakaa. Tämä porukka koostui kuitenkin VPK:n soittokunnan ja salolaisen puhallinmusiikkihistorian ehkäpä merkittävimmistä henkilöistä, jos teon merkittävyyttä tutkaillaan nykypäivänä, jolloin soittokunta toimii ammattilaisvetoisesti paikkakunnan ainoana toimivana puhallinorkesterina, näytellen samalla merkittävää roolia myös palokuntasoittoperinteen ylläpitäjänä maakunnallisesti sekä valtakunnallisesti.

Nämä "sitkeät sissit" ottivat henkilökohtaisesti lainaa pankista ja palokunnalta. Myös kaupunki oli ymmärtänyt VPK:n soittokunnan merkityksen ja avusti omalta osaltaan toiminnan uudelleen käynnistämistä. Tämän jälkeen tehtiin vimmatusti keikkaa ja velat oli maksettu pois ennen määräaikaa. Homma oli raskasta, sillä samaan aikaan julkisessa sanassa harjoitettiin kiivasta sanan vaihtoa entisten soittajatoverien taholta, joka välillä muistutti loan heittoa. Soittokunnan johtajana toiminut Pekka Ylhäisi järjesti keikkoja tarjoamalla soittokuntaa esiintymään yritysten eri tilaisuuksiin ja liikkeiden avajaisiin saatuaan vihiä, että tilaisuuteen kaivattiin esiintyjää ja musiikkipitoista ohjelmaa. Esiinnyttiin lähes viikoittain autoliikkeiden, rautakauppojen ja kauppakeskusten avajaisissa sekä päiväsaikaan että illalla. Tuohon aikaan soittokunnan ydinryhmällä oli mahdollisuus käydä keikoilla myös päivisin. Pekka uhrautui kiitettävästi soittokunnan hyväksi käyttäen paljon vapaa-aikaansa hyvien harrastusedellytysten luomiseksi. Nuotiston hankkiminen, keikkojen myynti ja yleensäkin soittokunnan toiminnan pyörittäminen oli pitkälti Pekan harteilla.

1985 soittokunnan marssivahvuus oli jo 26, joista 9 oli nuoria. Näistä vuosista alkaen on soittokunnan toiminta mennyt vuosi vuodelta yhä eteenpäin. Soittokunnan harjoitellessa innokkaana 1986 80-vuotisjuhliinsa silloisen puheenjohtajamme Pekka Ylhäisin johdolla, mukaan saatiin houkutelluksi uudelleen mukaan myös entinen puhallinorkesterin kapellimestari Lars Erkkilä, jolloin taas soittokuntamme sai lisää uskoa ja pontta työhönsä. Erkkilä oli ammattitaitoinen ja rauhallinen johtaja, joka kuitenkin piti porukan otteessaan ja tiukassa kurissa. Hän käytti harjoituksissa soittajien suorituksesta usein ilmaisua ”verrattain hyvä”, sillä liiallinen kehuminen ei hänen mielestään ollut porukalle hyväksi. Tämän hän oli oppinut aikoinaan omalta johtajaltaan. 1986 soittokunnan jäsenistö oli kasvanut jo 37 soittajaan, joista noin kolmannes oli nuoria.

Samana vuonna päästiin myös uusiin harjoitustiloihin, vastavalmistuneen Salon Kaupunginkirjaston väestönsuojaan. Ensimmäistä kertaa saatiin soittokunnalle harjoitustila, jonka järjestelyjä ei tarvinnut purkaa jokaisen harjoituksen jälkeen. Aikaisemmin olikin keräännytty harjoittelemaan milloin mihinkin, oli soitettu Leinon talossa, Ollikkalan koulun kellarissa ja VPK:n talon kahvilassa. Harjoituksiin tultaessa piti pystyttää telineet ja järjestää tuolit joka kerta erikseen. Nuoteille, arkistoille ja soittimille ei ollut omia tiloja.

Uusissa tiloissa voitiin säilyttää soittimia, nuotteja, vaatteita ja muuta soittokunnan materiaalia tarvitsematta pelätä, että ulkopuoliset pääsevät käsiksi omaisuuteen. Tosin soittajilla itselläänkin oli välillä vaikeuksia päästä harjoitustiloihin, koska avaimia jaettiin vain harvoille ja valituille ja tilat sijaitsivat monen lukitun oven ja mutkan takana. Tilan pieni koko ja hankala rakenne rajoittivat soittajien määrää, oikein ahtamalla saatiin reilut parikymmentä puhallinmusiikin ystävää mahtumaan joka tiistai-ilta suljettujen ovien taakse. Harjoitusten aikana soitto kantautui kirjaston asiakkaidenkin korviin, mutta ilmeisesti se ei kulttuuria rakastavia salolaisia haitannut. Erikoisuutena uusissa tiloissa oli kirjastonhoitajan valvojalta silmältä salaa itse asennettu ovikello, johon oli yhdistetty punainen hälytysvalo. Näin varmistettiin se, että oven takana odottelevan innokkaan soittajan painallukset eivät jääneet kuulematta soiton melskeessä. Painonappi oli piilotettu kirjaston takaoven viereen, lautaseinän helmapellin alle. Napin paikan tiesivät vain soittajat. Nuorimpien soittajien osaksi jäi ravata pitkin kirjaston kellarin käytäviä availemaan ovea mattimyöhäisille.

Vuosittaisesta vappumatineaperinteestä pidettiin kiinni ja vappuna 1986 järjestettiin yhteinen koko perheen iloinen vappujuhla VPK:n talolla. Samana vuonna heräteltiin henkiin puistokonsertit ja yhteislaulutilaisuudet, joita järjestettiin mm. Mököistenmäessä ja Pahkavuoressa. Salon VPK:n soittokunnan 80-vuotisjuhlakonsertti järjestettiin 23.11.1986. Konsertti oli todellinen menestys ja kaikki halukkaat eivät edes mahtuneet juhlasaliin, joten yleisön pyynnöstä oli järjestettävä uusi konsertti osittain samalla ohjelmalla kuin juhlakonsertissa. Tämä kertoo siitä, että salolainen yleisö oli ottanut VPK:n soittokunnan omakseen ja oli yhtä innostunut puhallinmusiikista ja sen kehittämisestä kuin soittajatkin. 1980-luvun lopulla hankittiin soittokunnalle äänentoistolaitteet, joiden ansiosta pystyttiin laajentamaan toimintaa myös laulusolistien säestämiseen. Maaliskuussa 1988 oli VPK:n soittokunnalla konsertissaan ensimmäistä kertaa mukana laulusolisti. Ossi Nikander esiintyi soittokunnan viihdekonsertissa 13. maaliskuuta. Vuosien varrella on soittokunnan säestyksellä esiintynyt kansallisesti nimekkäitäkin iskelmälaulajia, ainakin Anna Hanski, Anna Eriksson ja Ilkka Lipsanen eli Danny ovat todenneet vaskisoittokunnan erittäin toimivaksi taustakokoonpanoksi.

1987 ja 1988 Soittokunta teki nauhat Yleisradiolle, jotka nauhoitettiin Turussa. Soittokunnasta alkoi myös muodostua pienkokoonpanoja, jotka tekivät niille sopivia keikkoja. Näitä olivat seitsikko, big band, puhallinkvartetti ja -kvintetti, sekä fanfaari- ja rumpuryhmä. Näistä vuosista alkaen on soittokunnan toiminta mennyt vuosi vuodelta yhä eteenpäin. Soittokunta toimi myös Salon kansalaisopiston puhallinpiirinä sekä Salon Musiikkiopiston harjoitusorkesterina. Näin soittokunta pääsi toteuttamaan yhtä tärkeää tehtäväänsä, nimittäin nuorten soittajien kouluttamista. Myöhempinä vuosina koulutusta laajennettiin myös vanhoihin konkareihin, jolloin aktiivinen kouluttautuminen alkoi Lieksan Vaskiviikoilla.

Vaskiviikoille on osallistuttu 1990-luvun alusta alkaen, suurimmillaan seitsikkokokoonpanossa vuonna 1995. Myös salolaisista soittajista muodostettu kvintetti Lawrence Bellows Brass nähtiin Lieksan kaduilla kesällä 2002. Joukko on vuosien varrella kutistunut, mutta joka vuosi on soittokuntamme edustajia saatu lähetetyksi tuohon yhteen tärkeimmistä vuotuisista vaskimusiikin kulttuuritapahtumista maassamme. Salon VPK on tukenut soittokunnan osallistumista kyseiseen tapahtumaan luovuttamalla soittajien käyttöön VPK:n henkilöpakettiauton, josta on tullut todellinen jokakesäinen ”maamerkki” Lieksan kaduilla. Auton varusteisiin kuuluva kovaääninen on myös joskus helpottanut soittajiston keräämistä takaisin harjoituksiin, mikäli lounaan nauttiminen kesäisellä terassilla kaikkine lisukkeineen on päässyt hieman venähtämään.

1990-luvun vaihteeseen kuuluivat myös kesäiset puistokonsertit, joita pidettiin vuosittain muutama eri kaupunginosien puistoissa. 90-luvun alussa kapellimestarimme Lars Erkkilän aika orkesterimme vetäjänä oli päättynyt, joskin Lars on kyllä osallistunut toimintaamme rivisoittajana näihin päiviin saakka. Vetovastuu siirtyi jälleen Ylhäisin Pekalle, jolle kuului puheenjohtajana tämä epäkiitollinen tehtävä soittajiston motivaation ylläpitäjänä uutta kapellimestaria etsittäessä. Vuosittaiset viihdekonsertit jatkuivat ja helmikuussa 1990 järjestettiin yhteinen viihdekonsertti Salossa Nousiaisten ja Maskun puhallinmusiikin ylpeyden, Nousteprassin kanssa. Vastavierailu tehtiin lokakuussa Nousiaisiin.

1992 soittokunta osallistui ensimmäiseen ”Tulta Päin” -palokuntasoittotapahtumaan Raisiossa, ja on siitä lähtien osallistunut jokaiseen tapahtumaan ja järjestänyt sen kerran itsekin Salossa 1996. Tapahtuman valmisteluihin uhrattiin satoja talkootyötunteja ja tilaisuuteen odotettiin runsaasti yleisöä. Tapahtuman ajaksi osui luonnollisesti kevään ainoa sadepäivä, joka tyhjensi torille pystytetyn ohjelmateltan ympäristön erittäin tehokkaasti. Tämän ei kuitenkaan annettu häiritä tapahtuman iloisuutta.

”Tulta Päin” -tapahtumia järjestetään kahden vuoden välein järjestäjinä VPK:n soittokunnat ja puhallinorkesterit kautta maan. Nämä tapahtumat osaltaan luovat yhteyksiä eri palokuntasoittokuntien välillä. 1998 kävimmekin Porissa Porin VPK:n soittokunnan vieraana konsertoimassa heidän juhlakonsertissaan. Mukaan on tullut myös soittajiston lainaus. Omat soittajamme ovat saaneet arvokasta kokemusta käymällä avustamassa eri soittokunnissa kuten Laivaston soittokunnassa ja Turun Vpk:n puhallinorkesterissa ja monissa muissa. Vastavierailijoita on ollut myös meillä. Raisiossa järjestettyyn ”Tulta päin” -tapahtumaan osallistui myös maankuulu baritonisti Manu Uotila, joka valloitti yleisönsä laulavalla baritonillaan. Manua säesti myöhemmässä illan vaiheessa enemmän tai vähemmän selvä combo-kokoonpano, joka koostui useamman VPK:n soittokunnan jäsenistä. Omaa baritonivirtuoosiamme alkoi sapettaa vieressä röhkivä baritonisaksofoni, joka soitti samaa sooloa kuin porukan edessä esiintyvä Uotila, kuitenkin taiteellisesti hieman alemmalla tasolla. Seurasi painiottelu, joka päättyi saksofonistin komeaan ilmalentoon korkeilta lauteilta, soitin vanavedessä. Tilanteesta selvittiin pienillä kolhuilla, sekä soittimessa että soittajassa.

Kansainvälinen yhteistyö alkoi 1992, kun Ameriikan Poijat -niminen torviseitsikko vieraili Salossa. Ameriikan Poijat koostuu pääasiassa amerikansuomalaisten siirtolaisten jälkeläisistä ja nimenomaan sellaisista, jotka ovat puhallinmusiikin kanssa jossakin tekemisissä. Paul Niemistö johtaa tätä kokoonpanoa ja on sen jälkeen käynyt em. yhtyeen kanssa sekä ilman sitä useita kertoja kouluttamassa ja esiintymässä Suomessa. Ameriikan Poikiin on pidetty yhteyttä myös Lieksan vaskiviikoilla, joilla amerikkalaisvahvistukset ovat silloin tällöin käyneet muistojaan verestämässä.

Samana vuonna kaupungissa vieraili myös Salon amerikkalaisen ystävyyskaupungin Saint Anthonyn orkesteri. Kummatkin orkesterit ovat siis kotoisin USA:sta ja samasta osavaltiosta Minnesotasta. Osa soittajistosta myös tuntee toinen toisensa. Hämmästyttävintä tässä olikin se, että toinen toisistaan tietämättä samana kesänä osuivat kaupunkiimme. Tästä kesästä lähtien on jatkunut tiivis yhteydenpito rapakon taakse.

1993 loppuvuodesta kantautui Turusta uutinen, että Laivaston soittokunta oli saanut uuden johtajan, vastavalmistuneen musiikkiluutnantti Timo Kotilaisen, joten enempiä aikailematta oma agenttimme laivastossa tiedusteli Kotilaiselta kiinnostusta hommaan ja tämä muutaman koekäynnin jälkeen otti homman hoitaakseen. Mitenkään laittamatta kapellimestareita mihinkään muuhun kuin aikajärjestykseen, on todettava, että tämä ns. Kotilaisen aika on ollut ehkä vitaalisinta ja kiivaimman kehityksen aikaa soittokunnan historiassa. Syyt siihen voivat olla kapellimestarin nuoruudessa ja ennakkoluulottomuudessa, sekä tietysti myös otollisessa maaperässä, soittokunnassa, joka on ollut valmis ottamaan haasteita vastaan. Samalla soittokunnan reviiri ja yhteistyö muiden orkestereiden kanssa on laajentunut. 1994 järjestettiin yhteiskonsertit Laivaston soittokunnan kanssa Salossa ja Turussa, 1995 Korson soittokunnan kanssa Salossa ja Vantaalla. Kotilaisen johdolla tehtiin töitä hiki hatussa, sillä nuori kapellimestari sihisi innosta kuin vissypullo päästessään rääkkäämään paatuneita, omiin kaavoihinsa kangistuneita harrastelijoita ammattilaisten malliin. Uuteen tahtiin totuttiin kuitenkin pian ja loppuvuodesta 1996 oltiin valmiina soittokunnan 90-vuotisjuhlakonserttiin elokuvateatteri Bio Jännän tiloissa 16.11.1996, jossa soittokunnan solistina esiintyi Anna Hanski.

Vuonna 1997 oli edessä eräs soittokunnan historian huippuhetkistä: soittokunta oli valmis ensimmäiseen ulkomaanmatkaansa, joka suuntautuisi peräti Amerikan maille Minnesotan osavaltioon St. Anthonyn kaupunkiin. Amerikan matka olikin soittokunnan ensimmäinen koko porukalla toteutettu ulkomaanmatka. Ruotsissa oltiin käyty Saarisen Vilhon johdolla joskus 60-luvun alussa, mutta sen jälkeen ei oltu jalalla astuttu ulkomaille. Vaikka Salon kaupungilla ystävyyskaupunkeja monissa maissa, ei soittajavaihtoakaan ole toteutettu ainakaan virallisissa puitteissa.

Vaativien valmistelujen jälkeen oltiin 14.kesäkuuta 1997 valmiina ylittämään Atlantti soittiminemme päivinemme. Varsinainen vastaanottaja oli Salon ystävyyskaupunki St. Anthony Village, joka sijaitsee Minnesotan osavaltiossa Minneapolisin suurkaupungin kupeessa. Paikallisen ystävyyskaupunkikomitean ja St. Anthony Civic Orchestran jäsenten vastaanotto rapakon takana oli sydämellinen. Aikaero ja raskas lento oli kuitenkin vaatinut veronsa riemukkaasta joukostamme, mutta alkuväsymyksestä selvittyämme saimme tutustua amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluvaan yhteisöllisyyteen niin perinpohjaisesti, ettei yksikään päiväkoti tai koulurakennus jäänyt koluamatta. Juhannus vietettiin muuten tuona kesänä hieman erikoisissa merkeissä, tuskinpa moni suomalainen puhallinsoittaja on viettänyt juhannusaattoiltaansa Minneapolisin laitakaupungilla sijaitsevassa karaokebaarissa. Suomalaiskansalliseen tapaan saatiin myös hotellin vartijat saapumaan kutsumatta paikalle. Kaikki kielitaito laitettiin peliin ja lopulta saatiin selvitetyksi, että kyse on vain pienestä yöttömän yön juhlinnasta, ilman kokkoa kuitenkin, toistaiseksi. Kaikesta huolimatta saimme nauttia juhannuksena keskiyön auringosta, vaikkakin pahvisesta. Tämä Ameriikan Poikien tuubistin Ericin, joka muuten on suuri Suomen ystävä, askartelema taideteos loistaa edelleen harjoituskämpän seinällä.

Köyhän soittokunnan lähtiessä näinkin pitkälle ja kustannuksiltaan vaativalle matkalle oli otettava huomioon myös taloudelliset näkökohdat. Yksin matkustavat miespuoliset soittajat majoitettiin säästösyistä kahden hengen huoneisiin, kuitenkin siten, että jokaiseen huoneeseen työnnettiin neljä raavasta miestä. Asetuttuamme taloksi havaitsimme, että sängyissä oli vain yksi peitto. Pari ensimmäistä yötä se yksi ainoa peitto oli joka kämpässä niin kireällä, että sitä olisi voinut käyttää trampoliinina miesten maatessa aivan sängyn vastakkaisilla reunoilla, kaikin keinoin ihokosketusta välttäen. Avuksi löytyi päiväpeitto, joka sai nuoremmalle petikaverille kelvata loppureissun ajaksi. Osa soittajista majoittui myös säästösyistä yksityiskodeissa, mikä ei aivan kaikkia miellyttänyt. Majoitukseen ei ollut tyytyväinen myöskään kapellimestarimme, joka joutui tiukkaan puhutteluun, jonka aiheena oli kotiintuloajat. Puhuttelun ja sitä seuranneen keskustelun tuloksena oli molempien osapuolien harvinaisen yksimielinen päätös siirtää johtajamme hotellimajoitukseen muiden suomalaisten hunsvottien kanssa. Ensimmäinen yö kului soittajatoverien kyhäämällä pahvisella väliaikaisvuoteella mukavasti, tämän jälkeen kapellimestarikin pääsi arvonsa mukaisiin tiloihin.

Matkalla oli kymmenen päivän aikana kolme esiintymistä, ensimmäinen Minneapolisissa sijaitsevan Lake Harriet-järven rannalla suuressa konserttipaviljongissa. Seudulla asuu edelleen paljon suomalaisten maahanmuuttajien jälkeläisiä ja sitä myötä suomen kieltä hallitsevaa konserttiyleisöä, minkä tosiasian kapellimestarimme joutui ennen tuon tilaisuuden alkua toteamaan kouriintuntuvasti. Harvemmin pelkkä äänentoiston kokeilu muutamalla hyvin valitulla suomenkielisellä lauseella päivän voinnista kirvoittaa niin raikuvat aplodit yleisöstä. Toinen esiintyminen oli yhteiskonsertti paikallisen orkesterin kanssa ja kolmas amerikanruotsalaisten vuosijuhlassa, jossa oli esiintyjiä ympäri Pohjoismaita. Suurin osa ajasta kului kuitenkin suureen maailmaan tutustuessa ja amerikkalaisten isäntien vieraanvaraisuudesta nauttiessa. Voidaan sanoa, että rapakon taakse suuntautunut vierailu oli monin tavoin unelmien täyttymys, todellinen palkinto vuosien sitkeästä harjoittelusta ja keikoilla käymisestä salolaisille puhallinmusiikkiaktiiveille.

1990-luvun loppupuolella alkoi soittokunnan imago tuntua jäsenistöstä aikansaeläneeltä. VPK:n soittokunta-nimi ei välttämättä kuulostanut keikan tilaajan korviin kovin nykyaikaiselta ja puoleensavetävältä, ainakaan jos hakusessa oli jonkin sortin viihdeorkesteri. Soittokunnan ilmettä päätettiin nuorentaa luomalla ”rinnakkaisimago” soittokunnan kokoonpanon rinnalle, kuitenkin samalla miehityksellä. Päätettiin järjestää nimikilpailu uuden rinnakkaiskokoonpanon nimeämiseksi. Kilpailun voiton vei rumpalimme esittämä ”Piazza Brass”. Piazza on italiaa ja tarkoittaa toria. VPK:n soittokunta on vuosikymmenien saatossa ollut usein nähty vieras Salon vilkkaalla ja eläväisellä torilla ja tori on myös koko Salon sydän, siksi voitiin hyvillä mielin valita kyseinen nimi nimenomaan salolaiselle soittokunnalle. VPK:n soittokunnan nimi kuitenkin elää edelleen ja ”virkakeikoille” lähdetään perinteisessä VPK:n tummansinisessä virkapuvussa. Piazza Brass-kokoonpanossa esiinnyttäessä tyydytään mustaan kauluspaitaan, mustiin housuihin ja kuvioituun kravattiin.

Soittokunnan harjoitteluolosuhteet paranivat huimasti vuoden 2002 alusta, kun Salon kaupungin suosiollisella avustuksella päästiin muuttamaan uusiin, itse remontoituihin harjoitustiloihin Tehdaskadulle. Asiantuntijat ja remontoinnin ammattilaiset löytyivät kaikki omasta joukosta. Tilojen saneeraamisen mahdollisti soittokunnan huimasti parantunut taloudellinen tilanne Salon kaupungin myöntämien kohonneiden kohdeavustusten takia. Tilan vihkiäisiä vietettiin 19.1.2002 iloisissa merkeissä. Lopultakin saatiin soittokunnalle asialliset tilat, joihin voitiin sijoittaa nuottikaapit, soittimet, arkistot, tietokoneet, vaatteet ym. soittokunnan materiaali pysyvästi ja turvallisesti. Parasta uusissa tiloissa oli, että kaikilla avaimen haltijoilla oli sinne vapaa pääsy mihin vuorokauden aikaan tahansa. Äänekkään puhallinsoittimen rääkkääminen ennen tärkeitä konsertteja omassa kerrostalokaksiossa ei ole naapurisovun kannalta hyväksi. Nyt päästiin tiloihin, joissa saa soittaa mihin vuorokauden aikaan tahansa ja miten kovaa tahansa kenenkään häiritsemättä. Tiloihin hankittiin kunnolliset nuottitelineet ja yhtenäiset tuolit. Kaiken kruunasi etukäteen kovasti mainostettu tavarahissi, jota ei kuitenkaan tähän päivään mennessä ole saatu toimimaan. Rumpalin kantaessa kamppeitaan keikalle lähdettäessä ja sieltä palattaessa ylös alas kuullaan joka kerta sama kommentti: ”kyllä tämä sitten helpottaa, kun tuo tavarahissi saadaan kuntoon”. Taitaa rakennus olla purettu ennen kuin kyseinen hissi saadaan toimimaan.

2000-luvulla on soittokunnan ilmettä aktiivisesti nuorennettu, ja perinteisen marssi- ja tanssimusiikin soittamisesta takapotkuineen on päästy huima askel kohti uusia tuulia. Sävellyksiä ja sovituksia on saatu nuorilta kotimaisilta säveltäjiltä, jotka ovat tehneet soittokunnalle jopa tilaustöitä. Eräs suosituimmista sovittajista on puhallinmusiikin moniammattilainen Esko Heikkinen, jolta esitetään tilaustyö 100-vuotisjuhlakonsertissa. Heikkinen on toiminut myös soittokunnan johtajana ja solistina soittokunnan kevätkonsertissa maaliskuussa 2001. Vuoden 2002 perinteinen kevätkonsertti pidettiin poikkeuksellisesti Helsingissä Kaapelitehtaalla järjestetyillä Puhallinpäivillä, joihin kuului yhteisesiintyminen Helsingin palolaitoksen soittokunnan kanssa.

2000-luvulla on järjestetty myös joulukonsertteja, joihin on saatu mukaan nimekkäitä laulajia. Jouluna 2002 VPK:n soittokunta säesti sopraano Mari Paloa ja tenori Pentti Hietasta Uskelan kirkossa pidetyssä joulukonsertissa, joka myytiin loppuun alta aikayksikön. Seuraavana jouluna säestettiin baritoni Juha Kotilaista sekä sopraano Margareta Haverista Salossa ja Lohjalla. Joulumusiikin harrastaminen huipentui Salon Viihdelaulajien kanssa yhteistoiminnassa levytettyyn joululevyyn, joka julkaistiin jouluna 2004. Vuoden 2005 joulukonsertti järjestettiin Kiva-kulttuurikeskuksen uusituissa tiloissa iloisena perhekonserttina, joka veti sekin tuvan täydeltä väkeä. Tuossa konsertissa esiintyi soittokunnan solistina itse joulupukki.

Vuosi 2006 on Salon VPK:n soittokunnan, Piazza Brassin ja samalla salolaisen puhallinmusiikin juhlavuosi soittokunnan täyttäessä 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi järjestettiin perinteinen kevätkonsertti Kiva-teatterin tiloissa omien solistien voimin. Juhlat huipentuvat 100-vuotisjuhlakonsertttiin 18.11.2006. Soittokunnalle tulevaisuus tuonee mukanaan yhä uusia ja vaativampia haasteita ja laajempaa yhteistyötä muiden musiikin harrastajien ja ammattilaisten kanssa. Näitä haasteita odottavat soittajamme sormet innosta syyhyten.

Salon VPK:n soittokunnan ja Piazza Brassin historian tutkijat

Anssi Örling

Tapani Linnamaa

 versio 6.0/24.11.-06